Ansoja taivastiellä

Hakomaja.net

Ansoja taivastiellä

Lauri Pietilä

SRK-lestadiolaisuuden ja siitä noin 70 vuotta sitten eroon joutuneen Rauhansanalaisuuden keskinäiset eroavuudet ja eroon johtaneet syyt ovat monille tuntemattomia. Niissä on seikkoja ja puolia, jotka vain näyttävät selviltä mutta ovat eksyttäviä jopa niin, että vanhat ja paljon Raamattua taitavatkin hairahtuvat helposti, kun osa totuuksista on piilossa.


Siksi lienee paikallaan, että yritetään palata vielä tarkastelemaan ja ajattelemaan asioita. Tässä on myös muistettava usein käytetty sanonta: "On tunnettava historia, että voi ymmärtää tämän päivän tilannetta. "Siksi yritän tarkastella ensin eroon johtaneita syitä ja eroa lyhyesti, sillä niihin kätkeytyy yllätyksiä, joista monillakaan ei ole tietoa. Minun tietoni perustuvat lähinnä Uuras Saarnivaaran tutkimuksiin.

Ero tuli 70 vuotta sitten, mutta eroon johtaneet tapahtumat löytyvät Amerikasta noin sadan vuoden takaa. Siellä olleeseen lestadiolaisuuteen oli kehittynyt sisäinen hajaannus, jossa eri suunnat korostivat eri asioita. Näkyvimmässä asemassa siellä oli Suomesta tullut lahjakas ja karismaattinen sananjulistaja pastori A.L. Heideman, jolla oli läheiset suhteet SRK:hon Suomeen.

Erimielisyydet Amerikassa lähtivät pahenemaan siitä, kun Heideman hairahtui elämässään vilppiin. Kristityt, jotka suhtautuivat häneen kriittisesti, tulivat häntä nuhtelemaan. Heideman oli tunnustanut syytökset ja tehnyt niistä parannuksen mutta jatkanutkin elämäänsä samaan malliin. Tilanne oli tietysti Heidemanille kiusallinen ja todennäköisesti siksi hän teki v. 1912 Suomen SRK:n kanssa sopimuksen, jonka mukaan kaikkien Suomesta Amerikkaan tulevien lähetysmiesten on mentävä sinne Heidemanin ja hänen ystäviensä kautta. Näin hän tavallaan eristi Amerikassa olevan lestadiolaisuuden Suomen SRK:sta, koska siten jokseenkin kaikki tieto kulki hänen ja hänen ystäviensä kautta. Tässä on huomattava, että silloin ei ollut puhelinyhteyksiä ja kirjeetkin kulkivat laivaposteina.

Suomesta Amerikkaan menneet lähetysmiehet "evästettiin" Heidemanin toimesta ennen, kuin he aloittivat siellä toimintansa seurapuhujina ja puheet olivat sen mukaisia. Heidemaniin kriittisesti suhtautuvat Amerikan kristityt olivat Suomen lähettiläiden varsinaiseen julistukseen tyytyväisiä, mutta he kyllästyivät heihin kohdistettuihin jatkuviin valheellisiin syytöksiin ja nälvimisiin. -Tuollainen toiminta Heidemanin ja SRK:n taholta on yleisen oikeustajun ja Raamatun valossa kerrassaan outoa. Eikö jo alkeellisenkin oikeustajun mukaan sivullisen (SRK:n) pitäisi kysyä molempien osapuolien käsityksiä ennen, kuin ottaa asioihin kantaa. Jos SRK:ssa oli käsitys, että Heidemanin vastustajat olivat "eksyneitä lampaita", niin eikö heidän olisi pitänyt pyrkiä lähestymään eksyneitä Jeesuksen ohjeen mukaan?

Amerikan lestadiolaiset järjestivät 1920-luvulla asioiden selvittelyn toivossa isot seurat ja niiden yhteyteen kokouksia. Heideman väisti kuitenkin ne matkustamalla niiden ajaksi Suomeen. Tilanne sai uuden käänteen, kun professori Antti Pietilä vieraili Amerikassa. Heidemanin vastustajat kyselivät häneltä, ketä Suomen SRK:n puhujia he voisivat yrittää pyytää julistamaan sanaa ohi Heidemanin ja selkeyttämään riitatilannetta? He tekivät siis sen, mitä SRK:n olisi pitänyt tehdä.

Suomessa valikoituivat Amerikkaan lähtijöiksi Khra Juntunen ja saarnaajat Kaikkonen ja Krekula.
-Asian tultua Suomessa julkiseksi SRK järjesti voimakkaan agitaation lähtöä vastaan, mutta siitä huolimatta valitut lähetit toteuttivat aiotun matkan.

Pöytäkirjaotteet ja seuraukset

Kiistellyn matkan jälkeen vuonna 1934 pidettiin Oulussa SRK:n suuret seurat (suviseurat), vuosikokous ja erillinen puhujien ja rauhanyhdistysten edustajien kokous, joissa käsiteltiin Juntusen, Kaikkosen ja Krekulan Amerikan matkaa. Kokouspöytäkirjoissa on mm. seuraavaa:

  • s.22 "Amerikassa käyneisiin veljiin Juntuseen, Krekulaan ja Kaikkoseen ja heidän Suomessa oleviin kannattajiinsa nähden oltiin yksimielisiä siitä, ettei heitä voida syyttää väärästä opetuksesta."
  • s.24 "Veljiä Krekula, Kaikkonen ja Juntunen ei ole kielletty saarnaamasta evankeliumia kaikille, ei niillekään, joiden luona he käymään joutuivat, mutta tämän työn olisi pitänyt tapahtua yhteistoiminnassa Amerikassa olevien sydämen kautta tunnettujen Jumalan lasten, Heidemanin ja hänen ystäväinsä kanssa."
  • s.24 ja 25 vielä näin: "Me toivomme ja rukoilemme, että rakas Isä antaisi veljillemme Juntuselle, Kaikkoselle ja Krekulalle parannuksen armon tekemästään rakkauden rikoksesta ja sekaseuraisuuden tukemisestaan. Mutta jollei näin tapahdu, repivät mainitut veljet itsensä irti kristittyjen rakkaudesta."

Syytetyt ja heidän kannattajansa eivät voineet tehdä parannusta tuollaisista syytöksistä, jotka eivät perustuneet Raamattuun. Olihan pöytäkirjaankin juuri merkitty: "heitä ei voida syyttää väärästä opetuksesta." Ja "ei ole kielletty saarnaamasta kaikille..." Jos ajattelemme, niin rakkauden todellinen rikkoja olisi ollut Heideman, joka valheellisella menettelyllään oli aiheuttanut tilanteen, mutta kukaan ei syyttänyt häntä. Parannuksentekovaatimus ja uhkaus joutuu vielä omituisempaan valoon, kun muistamme, miten Raamattu määrittelee rakkauden, joka "on suurin kaikista": Rakkaus on kärsivällinen, ...ei etsi omaansa, ...ei muistele kärsimäänsä pahaa, ...kaiken se peittää." Joutuu kysymään: Hoidettiinko SRK:n puolelta asiaa rakkauden vaatimuksin? Miksi Heidemania ei saanut ohittaa? Millä perusteella ohittaminen oli niin paha asia, että sen vuoksi piti hajottaa koko seurakunta?
-Noihin kysymyksiin ei ole vieläkään vastauksia.

Erottamisen varmistamiseksi SRK otti käyttöön uudet menetelmät. Kaikkialla alettiin julistaa, että Amerikassa käyneet ovat vääräoppisia, vaikka pöytäkirjaan oli juuri merkitty heidät oikeaoppisiksi. Juuri silloin otettiin kielto tervehtiä eroon joutuneita "Jumalan terveellä" vetoamalla 2. Joh 10 ja 11 jakeisiin. Kieltoa tehostettiin vielä uhkaamalla sen rikkojia erottamisella.

Edellä mainittu Raamatunpaikka kuuluu näin: "Jos joku tulee teidän tykönne ja ei tuo tätä opetusta kanssansa, niin älkäät häntä huoneeseen ottako, älkäät myös häntä tervehtikö. Sillä joka häntä tervehtii, hän on osallinen hänen pahoista töistänsä." Toisessa Raamatun käännöksessä käytetään sanontaa "älkää toivottako tervetulleiksi".

Tähän kohtaan kytkeytyy mukaan eräs merkillinen seikka. Vuosisadan alussa tuli ero Uusherännäisiin erimielisyyksien takia. Vuonna 1911 oli SRK:n ja Uusheräyksen edustajien välillä sovintokokous, jossa ei kuitenkaan tullut sovintoa. Siitä huolimatta ei tullut erottamisia eikä tervehtimiskieltoja. Molemmin puolin käytiin toistenkin seuroissa ja tervehdittiin "Jumalan terveellä" sekä pidettiin veljinä, jopa molempien suuntien johtavilla tasoilla. Tuollaisesta on asiakirjanäyttöjä. Mistäköhän tuollainen voisi johtua? Vuoden 1934 tapausten jälkeen tuli tervehtimiskielto voimaan myös SRK:n ja Uusheräyksen välillä.

Historiaa ennen hajaannusta

Tällaiselle yllättävälle asetelmalle on olemassa johdonmukainen selitys. Vuoden 1930 aikoihin vaihtui SRK:n johto. Jo vuosisadan alupuolella SRK oli sisäisesti kahtia jakautunut. Ennen oli määräävässä johtoasemassa sellaiset kuin Juuso Runtti, Mikko Turunen, Leonard Typpö. Sen sijaa Heikki Jussila, Roope Vepsäläinen ja Adolf Suoraniemi olivat ikään kuin oppositiossa. Jussila oli osan aikaa jopa puhujakiellossa. Juuso Runtti kuoli v. 1927 ja v. 1932 valittiin Heikki Jussila SRK:n puheenjohtajaksi ja siitä lähtien hänen katsantokantansa oli määrävässä asemassa.

Vuosisadan alun vaikuttajien johtavana ajatuksena oli ehdoton kuuliaisuus vain Jumalan sanalle. Se käy ilmi lestadiolaisuuden suuresta kokouksesta lokakuussa v. 1909 Tornion ja Haaparannan kaupungeissa. Siellä esiteltiin keskusteltavaksi mm. kysymys: "Onko oikein sanoa, Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet, vai riittääkö, Raamattuun perustuvat puheet?" Yksimieliseksi toteamukseksi tuli: "me emme kunnioita oikein Jumalan sanaa, jos sen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta. Seurakunta voi joskus erehtyä. Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, pitää sen riittää myös meille". Silloin siis elettiin Raamatun sanan alaisuudessa ja kiellettiin seurakunnan päätökset.

Laestadiuksen työn jatkajan Juhani Raattamaan ymmärrys Herran laumasta on hänen v. 1871 kirjoittamanaan seuraavanlainen: "Toivokaamme, että kaikki herätykset viimein yhdistyvät, sekä valtakirkosta erkaantuvat, että uudestakastajat, metodistit, hedbegit, vieläpä maailman joukosta erkaantuneet kirkon yhteydestä olevaiset elävät kristityt. Että kaikki rakastaisit keskenänsä, nimitettäköön millä nimellä tahansa, että kuin kaikissa vakoissa on yhdenkaltainen hapatus, niin sotkekoon leipojat yhdeksi taikinaksi. Herran sanan jälkeen olen näitä esitellyt.” Raattamaan tarkoittama "herran sana" löytynee 1. Joh. 4:2 "Siitä te tuntekaa Jumalan Henki, että jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen lihaan tulleen, se on Jumalasta." Tässä on huomattava se, ettei sanota lihassa olleen vaan lihaan tulleen. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumalan Henki, siis Pyhä Henki asuu lihassa Jeesuksen omissa opetuslapsissa edelleen tänäkin päivänä. Tällaisia uskovaisia löytyy kaikista lestadiolaisuuden suunnissa ja monessa muussakin piirissä, sieltäkin, missä emme arvaakaan. Emme ole tuomareita tässä asiassa.

Ei SRK-lestadiolaisuus ole suinkaan kaikessa paha. Siellä on jaloja periaatteita ja oikeita opetuksia, mutta niihinkin kylvetään vääriä vaatimuksia, joilla ansat viritetään ja kymmeniä tuhansia eksytetään orjuuteen ja keskinäisiin pelkoihin. Kristuksen tilalle on tullut seurakunta, jonka johtajien "filosofisilla jaarituksilla" uskotellaan Raamatun vastaisesti, että yksi uskonnollinen ryhmittymä olisi Jumalan valtakunta. Siellä on tehty vuosikymmenien kuluessa monia "seurakunnan päätöksiä", joille on vaadittu samaa kuuliaisuutta kuin Jumalan Sanalle.

Todellisuudessa SRK-lestadiolaisuuden oppi muuttui vuoden 1934 vuosikokouspöytäkirjassa olevalla uhkavaatimuslausekkeella ratkaisevasti. SRK:n kanta oli vuonna 1909: "Seurakunta voi joskus erehtyä. Koska Jeesukselle riitti Raamattu, pitää sen riittää myös meille." Nyt se uhaten vaatii kuuliaisuutta seurakunnan nimissä tekemille päätöksille. Se on uusi oppi, jota ei ollut aiemmin.
Näin ollen SRK:n ja Rauhansanalaisuuden kannat erkanivat opillisesti jo heti v. 1934. SRK:n piirissä alettiin uskoa "Seurakunnan päätösten" alaisuudessa. Sen sijaan Rauhan Sanan piirissä ahkeroidaan olla edelleen kuuliaisia ainoastaan Raamatun sanalle, jolloin olemme kestävällä perustuksella.

Lauri Pietilä, Oulussa 5.11.2004
-Kirjoitus julkaistu Rauhan Sana lehdessä 11/2004-

Historiaa pähkinänkuoressa*

1800-luvun loppupuolella oli Amerikan lestadiolaisuudessa tapahtunut hajaannus, joka kiteytyi osittain valittuihin saarnamiehiin sekä vuosisadan vaihteen suureen hajaannukseen lestadiolaisuudessa (esikoiset, uusheränneet ja vanhoillislestadiolaiset). Vuonna 1908 tehtiin sovinto, jossa hyväksyttiin opilliseksi yhteiseksi linjaksi Suomen vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsevat käsitykset. Syntyi suurseuralaisuutena tunnettu lestadiolaisuuden suuntaus, joka sai nimensä liikkeen järjestämistä suurista seuroista (vert. Suviseurat).

Pastori A.L. Heideman alkoi kuitenkin vastustaa tehtyä sovintoa ja riitautui omine kannattajineen muiden suurseuralaisten kanssa. Henkilökohtaisten suhteidensa avulla Heideman sai vakuutettua Suomen vanhoillislestadiolaisen liikkeen johdon omalle puolelleen. Osa Suomen vanhoillislestadiolaisista suhtautui kuitenkin epäilevästi Heidemanin toimittamiin tietoihin.

Suurseuralaisia, myöhemmin pikkuesikoisiksia (alunperin pilkkanumi) ja nykyiseltä nimeltään Rauhan sanan lestadiolaisia syytettiin yhtälailla niin lakilaisuudesta kuin sekaseuralaisuudesta, joka on vanhoillislestadioleinen termi, mikä viittaa liian väljään seurakuntaoppiin, eli että opillisista yksityiskohdista erimielisetkin hyväksyttiin liian keveästi uskovaisiksi veljiksi ja -sisariksi. Seurakuntaopin väljyys (eli kuinka tiukasti tai laajasti katsotaan oikean uskovaisuuden rajottuvan omaan joukkoon tai sen käsityksiin) onkin tosiasiallisesti erilainen näissä lestadiolaisuuden suunnissa nykyisinkin.

Kiteytettynä hajaannukseen johtaneet alkuperäiset syyt olivat saarnamiesten väliset henkilökohtaiset riidat, joihin sekottui ja sekotettiin opillista hienosäätöä. Tavallisen uskovaisen on ollut ja on edelleen vaikea hahmottaa varsinkin opillisten asioiden todellista tilaa, koska jo käytetyt termit ovat sellaisia että niitä voi tulkita hyvin monella eri tavalla. Vuosisadan alun erilaiset näkemykset ovat periytyneet myös historiankirjoituksiin, jotka tukevat joko Heidemanilaista tai suurseuralaista näkemystä riippuen siitä onko kirjoittajan tausta vanhoillis- vai Rauhan sanan lestadiolainen.

*25.10.2006 lisätty yhteenveto.
Antti Pietilä

Keskustelua aihesta vanhalla alustalla