Ennen uskottiin toisin

Hakomaja.net

Ennen uskottiin toisin

SRK:n julkaisema kirja kertoo kuinka Raattamaa hyväksyi myös muut uskovaiset ja kuinka Laestadiuksen toinen tyonjatkaja Erkki Antti tuli uskoon yksin ollessaan.

Tästä todistaa mm. SRK:n itsensä julkaisema kirja, josta otan pari lainausta. Kirjan nimi on:
Kirjeitä wirvoitukseksi köyhille matkustajille elämän tiellä.

Esipuhe:
”Lukijalle: Leonard Typpö on vuonna 1907 koonnut etsikkoaikamme aamunkoitosta vanhinten kirjeitä kuusi vihkosta. Näitä vihkosia oli jäänyt Typön vintille. Kun rakennus purettiin, niin vihkoset otettiin talteen ja luovutettiin SRK:n käyttöön. Ne koottiin yhteen kirjaksi. Kirjat menivät nopeasti kaupaksi ja koska monet kyselivät niitä vielä sen jälkeen, päätti SRK:n työvaliokunta ottaa kirjasta uuden painoksen.

Olkoon tämä kirja entisten lammasten jälkinä osoittamassa meille kuinka Jumalan lapset ovat ennen uskoneet ja matkaa täällä vaivojen korvessa kulkeneet ja saavuttaneet ikuisen rauhan rannan.

Oulussa 24.4.1969 SRK:n työvaliokunta.”

Kyseisessä kirjassa sivulla 43.

3.10.1871 Raattamaa kirjoittaa mm. seuraavaa kirjeessään sisar Tilda Fogmanille.

”Varjelkaamme Jeesuksen lampaita ja karitsoita. Ja tehkäämme sen päälle työtä, että herran lauma pysyisi koossa, ja hengen yhteydessä. Vieläpä toivokaamme, että kaikki herätykset viimein yhdistyvät, sekä valtakirkosta erkaantuvat, että uudestakastajat, metodistit, hedbegit, vieläpä maailman joukosta erkaantuneet kirkon yhteydestä olevaiset elävät kristityt. Että kaikki rakastaisit keskenänsä, nimitettäköön millä nimellä tahansa, että kuin kaikissa vakoissa on yhdenkaltainen hapatus, niin sotkekoon leipojat yhdeksi taikinaksi. Herran sanan jälkeen olen näitä esitellyt.”

Raattamaa ilmeisesti tarkoitti ”herran sanalla” Raamatunkohtaa 1. Johanneksen kirje 4 alkua;
”2 Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta”

Tuosta kohdasta nykyisillä vanhoillislestadiolaisilla on jyrkästi erilainen käsitys. He mielellään ohittavat 1.Joh.4:2, ja toistavat toista kohtaa Raamatusta, ”Ei jokainen, joka sanoo herra, herra.” Huomautettakoon tähän, ettei Raattamaakaan tarkoittanut kaikkia itseään uskovaiseksi tituleeraavia, vaan aitoja sydämen uskovaisia, joita hän katsoi löytyvän useammasta herätysliikkeestä. Huomattavaa näissä Raattamaan omissa sanoissa on lisäksi, että Raattamaan käyttämä sana, yhdistyminen, on aivan eri asia kuin parannuksen teko, mitä SRK nykyisin vaatii kaikilta muilta uskovaisilta, jota ilman he eivät muita edes uskovaiseksi tunnusta. Eihän edes voi puhua yhdistymisestä, jos entinen täytyisi hylätä vääränä. Raattamaan mukaan useissa eri joukoissa oli aitoja ja oikeita sydämen uskovaisia, jotka jakoivat keskenään saman uskon muodollisista eroavaisuuksista huolimatta. Ei Raattamaa muutoin olisi nimeltä eri herätyksiä maininnut ja käyttänyt niistä löytyvistä ihmisistä määritelmää ”elävät kristityt” joista hän toivoi "sotkemista yhdeksi taikinaksi."

Myös Lestadius suhtautui positiivisesti muihin herätyksiin, eikä hänen seurakuntakäsityksensä ollut muut poissulkeva, kuten nykyisillä vanhoillislestadiolaisilla on. Näin Seppo Leivo kertoo Laestadiuksen seurakuntakäsityksestä lainaten myös Hannu Juntusen väitöskirjaa aiheesta, Suomen Teologisen instituutin luennossa 16.2.2000:

”Olennaista oli siinä suhteessa selvä rajanveto elävän ja kuolleen kristillisyyden välillä. Se kertoo painotuksen. Elävänä kristillisyytenä hän piti sitä, missä sana herätti omantunnon, missä syntyi usko Kristukseen sekä uusi elämä. Hannu Juntusen väitöskirjan arvio Laestadiuksen kirkko-opista on mielestäni osuva, kun hän sanoo, että elävän uskon takeena ovat armonjärjestyksen kokemukset, lähinnä sydämessä koettu sovitus, ei niinkään uskonyhteisöön kuuluminen.”

Vanhoillislestadiolaisten oppi ja opetus on siis selkeästi muuttunut 1900 luvulla pikkuhiljaa sellaiseksi että he pitävät muita kuin omiaan epäuskoisina, mitä sanaa vanhoillislestadiolaiset yleisesti käyttävät puhuessaan muista kuin omistaan. Ennen uskottiin toisin. Nykyisin vanhoillislestadiolaiset vetoavat siihen, ettei hapatus voi olla yhdenkaltainen, jos on sekundaarisista opillisista kysymyksistä on eri mieltä, kuten esimerkiksi että pitäisikö ihminen kastaa lapsena, vai aikuisena henkilökohtaisen uskon ymmärtämisen jälkeen... Raattamaa kuitenkin mainitsi erikseen jopa uudestikastajat, joten Raattamaan mielestä hapatukseen ei kuulunut täydellinen yhteinen ymmärrys kaikista asioista, vaan hän piti uskovaisina kaikkia sydämenuskovaisia useammasta joukosta, vaikka nämä painottaisivatkin opetustaan joissain asioissa hieman eri tavalla, kuten Raattamaan mainitsemissa ryhmissä selvästi oli jo 1800-luvulla. Laestadiuksen kanta oli sama, josta todistaa jopa aiheesta tehty väitöskirja.

Myös opetus epäuskoisen ihmisen uskoontulosta on muuttunut radikaalisti päälaelleen. Laestadius varoi loppuun asti armovarkaita ja käytti synninpäästöä (”synnit ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”) hyvin varoen, vaikka hyväksyikin Raattamaan Lutherin kirjoituksista "keksimän" tavan välittää synninpäästö myös suoraan. Raattamaa puolestaan saarnasi armoa ja piti synninpäästön julistusta hyvänä työkaluna. Pikkuhiljaa se vakiinnutti asemansa lestadiolaisen herätyksen identiteettinä ja jossain vaiheessa 1900-luvulla vanhoillislestadiolaiset alkoivat kuvittelemaan ettei Jumala millään muulla tapaa armahtaisikaan.

Samaisesta SRK:n itsensä vuonna 1969 julkaisemasta kirjasta löytyy sivulta 177 alkaen Laestadiuksen läheisen työtoverin, ja Raattamaan ohella toisen työnjatkajan, Erkki Anttin (s. 25.3.1814 – k. v. 1900) elämänkertakirjoitus, johon sisältyy omakohtainen kertomus siitä kuinka hän tuli uskoon yksin ollessaan kirjaa lukiessaan. Tämä on kirjoitettu 1882.

”Eräänä päivänä yksin ollessani, erään vanhan talon perätuvassa, (jossa olin asuntoa pitämässä) minä luin armojärjestys nimistä kirjaa, niin ensimmäinen kanssapuhe minut riisui alastomaksi omasta pyhyydestäni, ja kuin olin lukemassa toisen kanssapuheen loppupuolta, silloin aukeni minulle evankeliumi armolupaukseksi, että jos uskot herraan Jeesukseen niin olet autuas. Mutta nyt tuli mahdottomuus, että kuinka minun sopii uskoa, kun en ole vielä saattanut oikeaa katumusta enkä parannustakaan tehdä, minusta tulee ulkokullattu, jne. Mutta Jumalan Henki, joka on uskon alkaja ja päättäjä, kävi sisällisesti sen luetun sanan kautta, että jos et usko, niin menet helvettiin, vaikka olisit kuinka katuvainen.

Pelko oli suuri, mutta oli vähän toivoiakin. Silloin tartuin lujasti kiinni armolupauksiin ja sitä myötä kuin uskoin, tunsin rauhan ja levon, tunsin myös ilon ja sain nähdä Jeesusta voittokunniassa ensi kerran, kun saatoin uskoa itseni autuaaksi. En muuta muista, mutta sen muistan, että olin iloinen ja kiitollisuuden tähden kävelemässä ympäri lattiata, ja menin toiseen huoneeseen sanomaan muillekin, mikä suuri armo minulle on tapahtunut, sillä minä tunsin selkeästi, kuinka uskon kautta Jeesuksen verellä sydän särjettiin, niin kolmeen kertaan puhdistuksen tuli kävi läpi koko minun olentoni. Ja minä olin viikon paikoin etten tiennyt synnistä mitään.”


… (Tässä välissä Erkki Antti kuvaa elämäänsä uskovaisena niin autuuden tuntemuksiaan, näkyjään hurmostilassa kuin myös saamaansa pilkkaa.) Vasta paljon myöhemmin hän tapasi Laestadiuksen ja kertoo siitä.

”Kun Laestadius tuli meille papiksi, niin minä puhuin hänelle ja kaikkein kuullen sen jälkeen kun henki antoi minun kullakin kertaa puhua. Niin Laestadius mielistyi minuun ja alkoi tahtomaan minua kumppanikseen ja kyytimiehekseen kinkereille, ja tutkintamatkoille ja lasten opettajaksi.”

Laestadiuksen ”mielistyminen” Erkki Antin uskoontulon kertomukseen on hyvin ymmärrettävää. Erkki Antti oli tullut uskoon tavalla, jota Laestadius itse piti kaikkein luotettavimpana; Jumalan itsensä ilmoittaman armokokemuksen kautta.

Nykyisin on vanhoillislestadiolaisuudessa opetus on muuttunut tuossakin asiassa päinvastaiseksi. Olen itse kuullut kuinka vanhoillislestadiolainen saarnamies on puhujanpöntöstä saakka pilkannut moista yksinään uskoon tulemista. Puhuja kertoi vl:ten keskuudessa yleisesti liikkuvan pilkkakertomuksen siitä kuinka vanhoillislestadiolainen oli kysynyt toiselta uskovaiselta että kuinka tämä oli tullut uskoon. Toinen oli vastannut että eräänä päivänä hän oli ollut yksin tallissa ja pohtinut asioita. Sitten hän kuuli humauksen kuinka Pyhä henki tuli häneen ja hänelle kirkastui usko Jeesukseen ja Jumalaan. Vanhoillislestadiolainen oli vastannut että se humaus tuli kyllä hevosen takapuolesta. Muistan kuinka vl-saarnamies oli jatkanut kertomusta että se oli ronskisti ja kovasti sanottu, mutta se oli totta. Ihminen ei voi tulla uskoon yksinään ja Jumala ei mitenkään muuten armahda kuin täällä maanpäällisessä valtakunnassaan toisen uskovaisen kautta.

Noin on opetus ja oppi muuttunut reilussa sadassa vuodessa päälaelleen siitä mistä se on lähtenyt. Vanhoillislestadiolaisten mainos, että näin olisi aina uskottu, on siis täysin perätön väite.

Ihminen, jonka luona olin tuota kyseistä wanhalla koukeroisella suomenkielellä kirjoitettua kirjaa ihmettelemässä, kertoi että hän oli vuosia kirjan ostamisen jälkeen kysynyt SRK:n kirjamyynnistä että löytyisikö lisäkappaleita tuosta lainaamastani kirjasta. Tuolloin tuota kirjaa ei enää tiedetty olevan olemassakaan. Olikohan myyjä vain ollut tietämätön menneistä julkaisuista, vai olikohan SRK huomannut vasta jälkikäteen ettei historia tuekaan heidän opetustaan uskon ja opetuksen muuttumattomuudesta sekä vetänyt kyseisen kirjan pois myynnistä? Mene ja tiedä. Kyseinen kirja on kuitenkin vahva todistus siitä kuinka nykyinen vanhoillislestadiolainen opetus on vasta 1900-luvulla kehittynyttä vl:ten itsensä keksimää ja kehittelemää, joka ei pohjaa edes heidän omaan historiaansa. Uusintapainosta kyseisestä kirjasta tuskin on luvassa...

Antti Pietilä 15.7.2006