Puollustuksen puheenvuoro

Hakomaja.net

Puolustuksen puheenvuoro

Mikä on SRK:n kanta hoitokokouksiin nykyisin?

Ensisijaisesti toivoisin, että joku itse vanhoillislestadiolainen tai SRK tarjoaisi oman vastineensa näillä sivuilla esitettyihin asioihin, mikäli näiden sivujen artikkelit koetaan yksipuolisiksi tai puutteellisiksi. Tällaisen mielelläni julkaisisin mitenkään sitä lyhentämättä. Yhteystiedot löytyvät palaute sivulta. Koskapa tällaista ei ole ainakaan vielä näin sivujen alkuhistoriassa tullut, niin haluan tarjota näitä sivuja lukeville myös vanhoillislestadiolaisen näkökulman käsiteltäviin asioihin, sikäli kun se tiedossani on. Leikittelen ajatuksella, että olisin SRK:n puolustusasianajaja. Miten toimisin tuolloin itse? Tutkitaan ensin kuitenkin hieman sitä mikä on SRK:n oma kanta ja näkökulma hoitokokouksiin nykyisin?


Vanhoillislestadiolaisuudessa on käsitelty 70-lukua ja hoitokokouksia. Tästä on kirjoitettu lehtikirjoituksia, julkilausumissa on sivuttu aihetta ja sitä on käsitelty vanhoillislestadiolaisessa kirjallisuussa. Näitä minulla ei ole tällä hetkellä ulottuvillani, mutta kirjoitan miten muistan ja olen käsittänyt tämän näkökulman.

*Täytyy ottaa huomioon että sekä 60- että 70- luvuilla elettiin yhteiskunnassa voimakkaiden muutosten aikoja. Oli hippiliikettä, vapaan seksin ihannointia, kommunistiset ja kaikenlaiset radikaalit liikkeet olivat voimissaan. TV:n yleistyessä näihin samoihin aikoihin, tuli vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä huoli maallistumisesta. Vanhoillislestadiolaisten aktiivisuus osallistua seuroihin laski. Koettiin tarvetta torjua sekä maallistumista että yhteiskunnallista radikalismia, jonka katsottiin edustavan epäterveitä ja epäkristillisiä arvoja. Tämä on pohja, mistä lähtökohdasta pitää arvioida tapahtunutta.

*70 lukua on kuvattu myös vanhoillislestadiolaisten itsensä taholta vaikeaksi ”taisteluiden ajaksi”, joina ”vaaran aikoina” saatiin kuitenkin ”Jumalan seurakunta” turvattua ja ohjattua väljemmille vesille. Tässä yhteydessä on myönnetty että myös ylilyöntejä tapahtui.

Hoitokokouksia, erottamisia ja syntien sitomisia on kuitenkin tähän päivään saakka yritetty puolustella maalaamalla tapahtuneet ikävät tosiasiat valkoisiksi ja yrittämällä vähätellä kritiikkiä kaikin mahdollisin tavoin. Tästä esimerkkinä SRK:n nykyisen pääsihteerin, Aimo Hautamäen, lausunto suhteellisen tuoreessa Kotimaa-lehdessä 4.7.2006: "Toiset olivat silloin yksinkertaisesti vain huolissaan toisista"

Hoitkokoukset, sekä ”Pakanaksi ja publikaaniksi julistaminen”, nähdäänkin virallisesti edelleen SRK:n ja hoitajien taholta vain ponnisteluksi ja toisen ”langenneen” ihmisen herättelemiseksi niin että tämä näkisi oman tilansa ja ymmärtäisi saada ”parannuksen armon”. Rivi-vl:ien keskuudessa löytyy toisaalta runsaastikin niitä, jotka odottavat että asiat selvitettäisiin ja väärinkäytöksiä pyydettäisiin julkisesti anteeksi.

 

Miten itse puolustaisin vanhoillislestadiolaisuutta hoitokokousten kritiikiltä?

*Jos olisin ”puolustava asianajaja”, niin pysyisin rehellisenä, mutta vetoaisin lieventäviin asianhaaroihin. Seurakunnasta erottaminen ole mitään ainutlaatuista kristillisissä liikkeissä. Myös Jehovan todistajat ja helluntailaiset pitävät seurakunnasta erottamista Raamatullisena. Sellainen ”työkalu” on siis käytössä myös toisilla.

Syyttäjä kuitenkin toteaisi, että huomio kiinnitettään käytännön menettelytapoihin sekä sen analysoimiseen, mitä tosiasiallisesti tapahtui milläkin perusteella. Lopputuloksen, eli seurakunnasta erottamisen ja ”saatanan haltuun jättämisen”, sijaan on huomioitaisiin se, millä perusteilla hoidettiin, millainen oli hoitamisprosessi ja mitkä olivat tuomioiden perustelut? Oliko seurakunnasta erottaminen pitkäaikaisten ponnistelujen ja todellisista synneistä annettujen varoitusten lisäksi viimeinen keino herätellä ihmistä sellaisesta julkisynnistä, minkä tämä ja muutkin ymmärtävät? Vai käytettiinkö heti kaikkein rankinta mahdollista asetta, eli asetettiinko syytetty ensimmäisenä suoraan seurakunnan ”tuomioistuimen” eteen ja ellei oltu ”seurakunnalle” tai sitä edustaville hoitomiehille ehdottoman kuuliaisia, niin mikä olikaan tuomio? Tämä tekee esimerkiksi kristuksen kirkkolakiin vetoamisen mahdottomaksi. Vaikka erottamiseen päätymisen prosesseissa ja syissä onkin eri liikkeiden välillä huomattaviakin eroja, on kuitenkin sinänsä tunnustettava se tosiasia että vanhoillislestadiolaiset eivät ole ainoita, jotka erottavat seurakunnasta ja jättävät ”saatanan haltuun”. On myös todettava että kestämättömiä tuomioita on varmasti voinut sattua muuallakin. Toisten tekemät rikokset eivät kuitenkaan lievennä omia.

*Virallinen SRK on kuitenkin tunnustanut että myös hoitovirheitäkin on tapahtunut, vaikka tätä pidettiin 70-luvulla mahdottomana Pyhän hengen suoman erehtymättömyyden perusteella. ”Hoitovirheiden” seurauksena tapahtuneet ikävät tosiasiat, kuten toisenlaiseen yhteiskunnalliseen hoitoon joutumiset tai lopulliset ratkaisut eivät varmasti olleet hoitajien tarkoitus. Tämän voin osaltani allekirjoittaa. Sille ei voine mitään että looginen ajattelija huomaa opillisen muutoksen ongelmat.

*Väärät hoitamiset eivät tarkoita sitä, etteikö joissain tapauksissa olisi voitu hoitaa oikeinkin. Tätäkään ei voi kiistää. Nousee esiin vain kysymys, että kumpi oli yleisempää 70-luvun hoitokokouksissa?

Mikäli olisin SRK:n puolustusasianajaja, niin neuvoisin SRK:ta avoimesti ja reilusti tunnustamaan tosiasiallisesti tapahtuneet menneet järjestelmälliset väärinkäytökset, joita on vaikea puolustaa vetoamalla lieventäviin asianhaaroihin.

Ymmärrän myös sen, että suuri laiva kääntyy hitaasti. Kun Lutherin uskonpuhdistus lähti liikkeelle, niin samasta kritiikistä katolisen kirkon valtaa vastaan nousi myös verinen talonpoikaiskapina. Kymmeniä ihmisiä kuoli verisissä kahakoissa kun pinnan alla niin hengellisellä kuin fyysiselläkin väkivallalla pidetty ahdistus pääsi purkautumaan. Historia tuntee kuitenkin myös verettömiä vallanvaihdoksia, joissa diktatuurista on luovuttu ja siirrytty vapaaseen, läpinäkyvään johtamiseen.

Ongelma hoitokokousten tunnustamisesta ja siitä pahoittelun esittämisessä on juuri tässä, että se saattaisi aluksi tuoda hallitsemattoman kritiikin ryöpyn siitä, että vääryyksiä on vuosikaudet yritetty maalata valkoisiksi. Lisäksi löytyy varmasti ryhmä kiivailijoita, jotka eivät suostuisi tunnustamaan että väärin toimittiin. Asia on arka myös siksi, että monet joutuisivat tunnustamaan että heidän isänsä tai iso-isänsä toimi väärin. Liikkeen hajoamisen vaara on myös todellinen. SRK:n täytyy kuitenkin valita että miltä suunnalta otetaan takkiin. Otetaanko takkiin koko liikkeenä kun ei tunnusteta todellisia tapahtuneita vääryyksiä, vai annetaanko kiivailijoiden mennä ja jatketaan puhtaalta pöydältä aluksi hieman entistä pienempänä liikkeenä?

Suomi24 keskustelufoorumeihin lukeutuvalla, vanhoillislestadiolaisuus keskustelupalstalla on viimeisen kolmen vuoden aikana voinut nähdä hitaan muutoksen myös vanhoillislestadiolaisten itsensä asenteissa. Vanhoillislestadiolaisten itsensä esittämiä suhtautumistapoja on ollut 3 suuntaa:
Väärin ne olivat joka tapauksessa ja tämän kieltäminen tai vähätteleminen mustaa vain vanhoillislestadiolaisten mainetta. Hintana tästä jouduttaisiin maksamaan se, että liikkeen johtajat astuisivat myös oikeasti tavallisten kristittyjen tasolle ja heitä voisi tulevaisuudessa arvostella avoimesti myös liikkeen sisällä ilman pelkoa että joutuu tuomittavaksi vääränlaisesta hengestä. Tämä olisikin terve kehityssuunta, vaikka se toki tekee erilaisia käsityksiä sisältävän liikkeen hallitsemisesta vaikeamman.

  1. Hoitokokoukset olivat kaikki vain rakkaudellista huolenpitoa toisista, muuta väittävät vain mustamaalaavat. Tämä oli yleisin puolustus 3 vuotta sitten.
  2. Hoitokokouksissa tapahtui myös inhimillisiä virheitä ja ylilyöntejä, mutta tämä ei ollut järjestelmän vika. Tämä on yleisin puolustus nykyisin.
  3. Hoitokokoukset todetaan yksiselitteisesti vääriksi, traumaattisiksi ja vaikeiksi ymmärtää vieläkään. Näin on useampi vanhoillislestadiolainen kirjoittelija todennut. Nämä ovat kuitenkin vanhoillislestadiolaisten itsensä kommenteissa vähemmistö. SRK:n sisällä he saattavat silti olla jopa enemmistö, mutta yhdenmukaisuuden paine ja kuuliaisuuden vaatimus seurakunnalle rajoittaa heidän mahdollisuuksia esittää mielipiteitään varsinkin SRK:n sisällä. Poikkeuksiakin toki löytyy.


Mikä olisi siis paras tapa toimia SRK:n itsensä ja tavallisen vl:n kannalta?

Ensiksi täytyisi saada selkänojaa siten että hoitokokouskäytännöstä teetettäisiin puolueeton tutkimus. Tähän on oleellisen tärkeää löytää ulkopuolinen taho, johon myös liikkeestä erotetut luottavat. Tämän perusteella olisi helppo vetää tarvittavat johtopäätökset ja antaa julkilausuma asiasta. Tutkimusta tullaan varmastikin tarkastelemaan kriittisesti, joten se kannattaisi tehdä rehellisesti. ”Oma” tutkimus, jossa hoitokokoukset pestäisiin puhtaaksi, tuskin palvelisi SRK:n mainetta todellisuudessa. Todisteita päinvastaisesta on yksinkertaisesti liikaa.

Omana kommenttina toteaisin että hoitokokousten lopullinen arviointi jopa vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä on näkemykseni mukaan vielä pahasti kesken. Sisäinen kädenvääntö asioista on todennäköisesti kovempaa kuin mitä ulospäin halutaan antaa ymmärtää. Vanhoillislestadiolainen kirkkohistorioitsija Seppo Lohi arvio Kotimaa-lehdessä (3.2.2006) 70- ja 80- luvun myös opillisesti ongelmallisena. Hän itse myös tunnustaa; "Yksilöt joutuivat monessa tilanteessa väärin kohdelluiksi, sitä ei voi kiistää”. Tämä poikkeaa aika lailla SRK:n pääsihteerin ”virallisesta linjasta”, jossa todetaan hoitokokoukset edelleen ”pääsääntöisesti positiivisiksi”.

Keskeneräisestä prosessista onkin vaikea arvioida näkökantaa, joka liikkeen sisällä on tosiasiallisesti edelleen vaiheessa ja joka on lopullisesti vasta muodostumassa. Uskaltaisin kuitenkin arvioida että ”hoitovirheitä” laajempikin tunnustus jossain vaiheessa tulee. Milloin? Siihen en osaa ottaa kantaa. Toivotan onnea ja menestystä vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä vaikuttaville Seppo Lohen kaltaisille rohkelikoille, jotka uskaltavat olla eturintamassa tuomassa avoimempaa ja menneisyyden virheet tunnustavaa linjaa.

Onhan erotettujakin toki yritetty kutsua takaisin, mutta uskottavuudessa on paha ongelma. Jokainen voi miettiä itse että miltä kuulostaa kun yhtä aikaa mainostetaan ristiriitaisesti:
”Tulkaa ihmeessä vapaasti takaisin kuulemaan Jumalan antama evankeliumi kohdallenne tänne Jumalan seurakuntaan, joka on sama eilen tänään ja huomenna. Enää ei uskota ja opeteta kuin 70-luvulla, joten voitte vapaasti palata.”

Huomattavasti uskottavampaa olisi, jos SRK voisi julistaa että menneet hoitokokouskäytännöt olivat yksiselitteisesti vääriä ja tällaisesta koko seurakunnassa vallinneesta vääryydestä voisi todeta sen olevan lopullisesti ohi sekä rehellisesti korjattu. Historiaa ei voi muuttaa, mutta korjatut asiat voi jättää asiat historiaan. Olisiko tuo joskus mahdollista? Uskon että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta ja että Hän aidosti välittää myös SRK:ssa olevista uskovaisistaan pyrkien sielläkin Pyhän henkensä kautta kirkastamaan että pitää tunnustaa vääryydet ja hylätä ne.

Taisteluiden aika on ohi, mutta myös sotarikokset täytyisi hoitaa pois päiväjärjestyksestä. SRK-lestadiolaisuudessa vaikuttaa nykyisin paljon nuoria aikuisia ja huomattavan paljon muitakin, jotka ovat varmasti syyttömiä ikäviin menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin. He ovat saaneet raskaan perinnön käsitellä ja hoitaa menneen sukupolven vääryydet. He ovat myös itse syyttömiä liikkeen sisällä saamilleen yksipuoliselle ja valheellisille kuvauksille menneistä ajoista. Tämä on hyvä meidän kaikkien pitää mielessä.

* Näissä kohdissa olen pyrkinyt rehellisesti ja avoimesti huomioimaan kaikki asiat, jotka puolustavat vanhoillislestadiolaisuutta kritiikiltä hoitokokousten suhteen.

Antti Pietilä 7.8.2006