Hakomaja.net

Hieno kirjoitus Elämän lapsi :) Nostan sinulle hattua! Olet kulkenut kovan tien, ja osaan omasta kokemuksestani myötäelää osan siitä mitä olet kokenut. Todellakaan ei ole itsekästä kuunnella omaa sisintänsä ja tuntea juuri niinkuin haluaa. Päinvastoin! Se on juuri elämän hienous! :) Kyllä mieli ja keho yleensä reagoi, jos ei ole sujut itsensä ja ulkoa tulevan "painostuksen" kanssa. Kipu on merkki siitä, että jokin meissä haluaa muutosta elämään. Se ei ole vaan negatiivinen asia, vaan ensimmäinen signaali uudesta elämästä. Kun löytää itsensä, omat halunsa ja tunteensa, on se jo suuri askel. Siksi sisimpäänsä tulee kuunnella, ja noudattaa sen viitoittamaa tietä. Se on oikeassa. :) Viis siitä mitä muut sanoo.

Toivotan voimia myös freedomille, ja rohkenen antaa yhden neuvon: kuuntele sisimpääsi, sinulla on oikeus omaan elämääsi juuri sellaisena kuin haluat. :) Kenelläkään ihmisellä ei ole oikeus sitä tuomita.

Kerronpas nyt yhden tapauksen, joka tapahtui minulle.
Kesäkuun alkupuolella oli kouluni päättäjäisjuhla ja yksi ystävistäni meikkasi minut sinne, koska noh.. itse en vielä oikein osaa. Päättäjäisten jälkeen lähdin perheen kanssa serkun yo-juhliin, jossa oli aikalailla koko suku. Vaikka olen virallisesti jättänyt vl-liikkeen jo melkein vuosi sitten, ei suurin osa sukulaisistani vieläkään sitä tiennyt (vanhemmat olivat hävenneet liikaa kertoakseen kenties).
Noh, saavuimme paikalle ja voi sitä TUIJOTUKSEN määrää juhlissa. Tietääkö joku toinenkin sen tunteen kun jokainen silmäpari on suuntautunut itseen, mutta kukaan ei viitsi sanoa mitään. Kaikki vain tuijottavat, osa ihmetellen, osa halveksivasti ja muutama säälivästi.
Noissa juhlissa oli aika lähellä itkuun purskahtaminen. En edes yrittänyt teeskennellä iloista, näytin hapanta naamaa melkein koko ajan. Tympi ja typmii edelleen niin valtavasti se lapsellinen ja vanhanaikainen suhtautuminen ylipäätänsä erilaisuuteen vl-piireissä.

Että tällaista ahdistavaa pakokauhunsekaista tarinointia. Minulla ei ole kuitenkaan aikomustakaan luovuttaa, kuljen pää pystyssä ylpeänä siitä, että olen rehellinen itselleni.

Jaan tuon tunteesi. Itse jouduin lähes samanlaiseen tilanteeseen jokin aika sitten itselleni läheisen ihmisen hautaustilaisuudessa. Siellä oli joukossa joitakin harvemmin tapaamiani vl-ihmisiä, jotka eivät tienneet siitä, että olin vetäytynyt vl-liikkeestä.

Johtuiko tuijotus tästä tiedosta, että olin lähtenyt vai kevyestä ehostuksesta vai molemmista, mutta surunkin keskellä lähtemättömästi jäi mieleen niiden ihmisten ilmeet, joista olin lukevinani epäuskoa, syvää ihmetystä ja kauhua jopa, kenties järkytystäkin.

Vähintäänkin kiusaantuneeksi tunsin oloni. Täytyy totuuden nimissä mainita, että läheskään kaikki eivät tuijottaneet, mutta etenkin yksi pariskunta ja heidän ilmeensä jäi mieleen.

Kun on saanut tarpeekseen VL yhteisöstä, niin eikö se riitä?
Eronneille antaisin neuvon hankkiutua viikottaisiin harrastuksiin muualle. Uuden yhteisön löytäminen, kuten esim. kuoroharrastuksen, voi avata silmät näkemään, että siellä on tosi ihania ihmisiä. On vapaata hengittää, eikä kukaan kyttäile. "Laulu mielet aukaisee."

Vielä. Miksi pitää toitottaa eroamisestaan. Ei pitäisi oma päätös kuulua kenellekään.
Pyyhi pölyt ja sano, että näkemiin!

Ero ei välttämättä ole kaikille kuin tikun katkaisu vaan osa tarvitsee siihen vertaistukea, apua miten rakentaa oman tukiverkon, lisää ymmärrystä ja tietoa.
Tiedän useita ketkä ovat lähteneet vl:ästä ja se on ollut siinä ja toisaalta taas tiedän muutamia ketkä tarvitsevat apua ja terapiaa (minut mukaanlukien), joten ei se ole itsestäänselvyys, että vapautuu ihan kaikesta heti kun vl:ästä lähtee pois ja jos jotkut tahtovat sitä "toitottaa" niin en näe mitään syytä miksi ei niin sitten myös tekisi.

kokenut kirjoitti: Lyhyesti: Miten niin "eikö se riitä?" Siis että ulos ja hiljaa, unohda! Jos kaikki tekisivät näin, kenelläkään lähtijällä - ja jotkut sitä tarvitsevat ja kaipaavat - ei olisi esimerkiksi tällaista tietoa saatavilla, mitä näillä nettipalstoilla on.

Esimerkiksi minulle ne kokemukset, joita hoitokokousaikana eläneet ihmiset ovat täälläkin kertoneet, ovat avanneet ymmärrystä siitä, miksi liike, jonka sisällä minua on kasvatettu, on ollut silloin sellainen kuin on, ja miksi ehkä vanhempieni antama kasvatus on ollut sellaista kuin on ollut. Tällainen kaikki on osa vastausta kysymykseen "miten minusta tuli minä?", jota pidän yhtenä olennaisena kysymyksenä ihmisenä olemisessa.

Tai niin kuin siitä R. Naatus vasta kirjoitti Kalevassa: Pakolaiseksi ei lähdetä noin vain.

Rehellisyyden hinta on kova hinta. Minä liu'uin vl-ajatusmaailmasta varhain, vaan en osannut en uskaltanut sanoa poikkipuolista sanaa. Lopulta pahaolo paisui kasvoi ja minä pakenin. Vaihdoin kaupunkia, vaihdoin välillä maata ja valuuttaa. Levottomuus on kai jossain määrin normaaliaki nuoruutta, mutta tiesin kyllä ite syyni, mutta eipä ympäristö arvannu..

Syyllisyys on toisinaan valtaisaa. Joskus häpeän vl-ystävien seurassa, miksi minusta ei ole tuohon samaan, miksi en voi olla ja elää kuten he.. Se on kuitenkin ittensä pettämistä, sen kokemus opetti kun tein comebackin.. Ei ihminen voi elää niin kestämättömässä ristiriidassa.

Rehellisyyden hinta on kova, kuten todettua. Osa ihmisistä pelkää, pitää etäisyyttä, osa etsii suurennuslasin kanssa elämästäni mullistavia muutoksia. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla oma itseni. Jos se ei riitä, ei kelpaa, en voi mitään, mutta minä olen minä näin. Se on vain järkyttävän raskasta ja tekee kipiää ku ihmiset ei osaa kohdata, olla kuten ennenkin.

Ei minulla ole tarvetta erilaisen uskonkäsityksen takia ottaa etäisyyttä ystävistäni tai pilkata, väheksyä heitä heidän uskon takia.. Rehellisyyden nimissä on todettava sekin, että välillä on hankala hyväksyä ja ymmärtää heitä, koska he eivät osoita samaa minulle..

Oma eroni on siis tapahtunut useiden vuosien aikana, pikku hiljaa, kompuroiden, haparoiden, kipuillen.. Välillä pärjään hyvin, välillä huonommin. :) Lopulta päätin kuitenkin hyväksyä sen, että mun ei oo pakko yksin kestää ja voin jakaa kokemuksia ja saada vertaistukea täältä Hakomajasta. Kiitos teille kaikille. Useista tarinoista löytää jotain omaa, ainakin tunnetasolla.

Tuli mieleen jostain lapsuudesta lause: "Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän rakkaaseen lehteen" Näinhän minä lapsena Siionin Keväästä luin ja itsekin sinne kirjoitin. Joka tapauksessa, kirjoitan ensimmäistä kertaa tänne palstalle, jonka löysin vasta hiljattain.

Erosin vanhollislestadiolaisuudesta lähes 6 vuotta sitten. Eroni aikoihin elin elämässäni muutenkin melkoista myllerryksen aikaa ja tuli tunne, että jotain järkeä elämään oli saatava. Monet asiat ahdistivat ja yksi iso ahdistuksen syy oli ns. usko. Ja siinä uskossa yksi hirvittävimmistä asioista oli anteeksiannon vaatimus. Olin sitä kurkkuani myöten täynnä. Koin hirvittävänä vääryytenä, että jouduin pyytämään anteeksi asioita, joita jossain syvällä tunsin etteivät ne ole väärin. Toisaalta kaikkein ahdistavimpana koin ihmiset, jotka pyysivät "armoevankeliumia" ns. synneistä, jotka eivät mielestäni edes syntiä olleet. Koko vyyhti vain tuntui kiihtyvän ja kiihtyvän, kunnes se oli pakko katkaista. Erosin täysin kaoottisissa tunnelmissa.

Minussa taisteli hyvä ja paha, itsessäni. Ja siinä se koko ydin jotenkin oli: uskovaisena jouduin kieltämään itseni itseltäni. Se, että ihminen OPETETAAN kieltämään itse itsensä, on suurinta henkistä väkivaltaa, mitä tiedän. Nimenomaan opetetaan. Kieltämään omat tunteet, oma sisäinen omatunto (jolla ei ole mitään tekemistä opetetun omatunnon kanssa!) Se ns. omatunto ei ollutkaan Omatunto, joka neuvoo automaattisesti ihmistä tekemään oikeita valintoja kuuntelemalla itseä. Kuuntelemaan kaikkia sen eri puolia. Minun omatuntoni oli opetettu. Se ei ollut sisäsyntyistä, se oli täysin ulkoa ohjattua. Ja minut oli opetettu luulemaan, että se on minun omatuntoni.

Meni viikkoja, ehkä meni jopa pari kuukautta, minulle valkeni, etten KOSKAAN ole halunnut olla uskomassa. En. En koskaan. En edes lapsena. Kukaan lapsi ei vapaaehtoisesti suostu vihaamaan itseään eli kieltämään itseä itseltään. Hän tekee sen ainoastaan siinä tilanteessa, ettei muuta mahdollisuutta ole, hylkäämisen pelossa. Ja sen seuraukset ovat hirvittävät: siitä syntyy ulkopuolisuuden tunne, tunne ettei kuulu joukkoon. Tunne ettei rakasteta eikä välitetä. Rakkaus ja välittäminen on ehdollistettu. Ei välttämättä ääneen sanottuna. Mutta lapsi aistii sen ja tekee mitä vain vanhempiensa toivomalla tavalla. Jopa luopuu itsestään. Siitä syystä, ettei häntä hylättäisi. Se miten se näkyy aikuisena on ripustautuminen; turvallisuuden ja hyväksynnän loputon hakeminen muista ihmisistä. Hyväksynnän hakeminen näkyy mitä merkillisimmällä tavalla; mm.työn, harrastusten ja ihmissuhteiden suorittamisena ja valtavana yrittämisenä. Se vaikuttaa jopa ammatinvalintaan. Se vaikuttaa jokaiseen hengenvetoon elämässä.

Ulkopuolisuuden tunne on vasta nyt väistymässä, jäämässä historiaan. Lähes kuuden vuoden jälkeen.

Sen tajuaminen, etten koskaan ole halunnut olla uskovainen, oli suunnaton helpotus. Se tietoisuus tuli niin syvältä, että tiesin olevani oikeassa. Sen jälkeen en ole asialla päätäni vaivannut.

Paljon olen sitä vastoin joutunut/saanut opetella. Ja se ei ole ollut helppoa. Vasta nyt koen pystyväni kirjoittamaan siitä ilman suurempia tunnekuohuja. Tai ehkä ne vapauttavimmat ovat vielä kuitenkin edessä. Ehkä vasta nyt olen valmis ne kohtaamaan. Oli vaikea uskoa, kun alkuaikoina eräs ammattiauttaja kertoi uskonnon trauman käsittelyn kestävän keskimäärin 5 vuotta. Oikeassa oli.

Mihin uskon tänä päivänä? Itseeni. Ennen kaikkea niihin viesteihin mitä sisältäni nousee. Raamattuun? Uskon sen olevan ihmisen kirjoittama kirja aikansa ihmisille. Hyvin vaikuttavan ihmisen kirjoittama, muuten se ei olisi säilynyt vuosituhansia. Helvettiin? En. Taivaaseen? En siinä muodossa kun se on opetettu. Mihin uskon? Uskon Elämään. Joissakin tilanteissa voisin laittaa yhtäläisyysmerkin Jumalan ja Elämän välille. En mielelläni käytä sanaa jumala. Minulla on niin traumaattiset kokemukset sen sanan hokemisesta. Elämä on se joka kantaa. Siihen voi aina luottaa, se nostaa, se kantaa ja välillä antaa täysillä turpaan. Siksi, että se on Elämä. Ihmisen tehtävä elämässä on mielestäni oppia tuntemaan itsensä ja siksi Elämä esittää haasteita useimmiten vaikeuksien muodossa. Se haastaa ihmisen selviytymään ja ainoa keino selviytyä on asioiden ja tunteiden kohtaaminen ja läpikäyminen. Itsetuntemus on niin iso haaste, että siihen ei ihmisikä riitä. Ehkä kuvaavimmin suhdettani uskoon, jumalaan, elämään (millä nimellä sitä nyt kukin haluaakin kutsua) kiteytyy vanhaan kansanlauluun jossa lauletaan: ”Nyt metsä kirkkoni olla saa”. Siinä on kaikki. Elämän kiertokulku näkyy luonnossa niin hyvin. On aika elää ja on aika kuolla. Ilman sen suurempaa dramatiikka. Siis ilman uskonto-hössötystä.

Olin keskikokoisen ry:n jäsen (noin 150-200 jäsentä). Tunsin sieltä paljon ihmisiä, nimeltäkin lähes kaikki. Olin tekemisissä heidän kanssaan pari kertaa viikossa. Olin pyhäkoulunopettaja, seurasäestäjä…kuuluin keittiöryhmään, enkä todellakaan epäillyt sitä, ettenkö olisi halunnut olla uskomassa. Siis minähän halusin. Minut oli OPETETTU haluamaan. Niin totaalisesti, etten kyseenalaistanut sitä. Ei ennen kuin oli pakko. Jos minun ns. uskonvanhurskautta olisi kyselty ja minun kanssani silloin keskusteltu kun olin ns. ”sydämestäni” uskomassa, ei olisi ollut epäilystäkään, etteikö minusta olisi sanottu, että tuosta ihmisestä jää todistus.

Ystäväksi jäi yksi ihminen. Tuttavaksi muutama. Pidän heihin satunnaisesti yhteyttä, samoin he minuun. Yksikään ihminen ei tullut "puhuttelemaan" minua ilmoitukseni jälkeen. Yksi ihminen soitti. Kolmelta sain sähköpostia, pari-kolme tekstiviestiä. Yksi kirje. Yhden kirjeen kirjoitin itse. Yksi perhe jäi ystäväksi toiselta paikkakunnalta. Siinä se.

Kuulun kirkkoon, enkä ole aikeissa erota vaikkei sillä sisällöllä ole minulle juurikaan merkitystä. Jokainen kansakunta tarvitsee mielestäni omat riittinsä, jossa vainajat haudataan ja avioliitot solmitaan. Lasten syntyminen ja kastaminen on tärkeä siirtymäriitti kohti alkavaa vanhemmuutta. Suomalaisessa yhteiskunnassa tätä riitti-virkaa hoitaa kirkko ja se käy minulle.

kirsikka kirjoitti: Tervetuloa Hakomajaan Kirsikka ja kiitos kokemustesi jakamisesta :)

Näen tällaisten kokemusten jakamisen erittäin tärkeänä ja arvokkaana, sillä kyse on nähdäkseni hyvin vl-kulttuurin ytimestä muodostuvista kokemuksista. Uskon, että samanlaisia kokemuksia on useilla ja näin kirjoitetussa muodossa ne voivat selkeyttää ja auttaa muiden samankaltaisten tuntemusten kanssa painivia.

Täällä kirjoittelee reilu 30-vuotias, useamman lapsen äiti. Olen monta vuotta tuskaillut vl-liikkeestä lähtemisen kanssa. Olen siis yhä mukana, mutta sisimmässäni olen luopunut siitä uskosta jo vuosia sitten. Lähtemisen koen vain niin hirvittävän vaikeana, niin kuin moni muukin on kertonut. En jaksa enää elää tässä ahdikstuksessa, mutta tuntuu että umpikuja on vastassa joka puolella. :( Sukulaiset ja ystävät ovat kaikki, muutamaa lähisukulaista lukuunottamatta vl:ä. Eli tuntuu että jään täysin tyhjän päälle, jos eroan. Ja kukaan ei varmaan aavistakkaan ajatuksiani, olen pitänyt kaiken sisälläni vuosikausia. Miehelle olen joskus vähän avautunut, mutta hän tuntuu ahdistuvan mun ajatuksista, uskon että hän pelkää mitä meidän perheelle tapahtuu jos lähden (lähdetään).

Ry:n toiminnassa olen normaalisti mukana, siitäkin irtautuminen tuntuisi ylivoimaiselta ja petturuudelta. :( Monet itkut on tullut itkettyä, toivon niin kovasti että pääsen elämään vielä joskus niin kuin oikeasti haluan.

Erittäin mielenkiintoista on ollut lueskella täällä näitä, kiitos ihmiset! :) Uskon että lukemista asioista on minullekkin hyötyä.