Tuli mieleen jostain lapsuudesta lause: "Kirjoitan ensimmäistä kertaa tähän rakkaaseen lehteen" Näinhän minä lapsena Siionin Keväästä luin ja itsekin sinne kirjoitin. Joka tapauksessa, kirjoitan ensimmäistä kertaa tänne palstalle, jonka löysin vasta hiljattain.
Erosin vanhollislestadiolaisuudesta lähes 6 vuotta sitten. Eroni aikoihin elin elämässäni muutenkin melkoista myllerryksen aikaa ja tuli tunne, että jotain järkeä elämään oli saatava. Monet asiat ahdistivat ja yksi iso ahdistuksen syy oli ns. usko. Ja siinä uskossa yksi hirvittävimmistä asioista oli anteeksiannon vaatimus. Olin sitä kurkkuani myöten täynnä. Koin hirvittävänä vääryytenä, että jouduin pyytämään anteeksi asioita, joita jossain syvällä tunsin etteivät ne ole väärin. Toisaalta kaikkein ahdistavimpana koin ihmiset, jotka pyysivät "armoevankeliumia" ns. synneistä, jotka eivät mielestäni edes syntiä olleet. Koko vyyhti vain tuntui kiihtyvän ja kiihtyvän, kunnes se oli pakko katkaista. Erosin täysin kaoottisissa tunnelmissa.
Minussa taisteli hyvä ja paha, itsessäni. Ja siinä se koko ydin jotenkin oli: uskovaisena jouduin kieltämään itseni itseltäni. Se, että ihminen OPETETAAN kieltämään itse itsensä, on suurinta henkistä väkivaltaa, mitä tiedän. Nimenomaan opetetaan. Kieltämään omat tunteet, oma sisäinen omatunto (jolla ei ole mitään tekemistä opetetun omatunnon kanssa!) Se ns. omatunto ei ollutkaan Omatunto, joka neuvoo automaattisesti ihmistä tekemään oikeita valintoja kuuntelemalla itseä. Kuuntelemaan kaikkia sen eri puolia. Minun omatuntoni oli opetettu. Se ei ollut sisäsyntyistä, se oli täysin ulkoa ohjattua. Ja minut oli opetettu luulemaan, että se on minun omatuntoni.
Meni viikkoja, ehkä meni jopa pari kuukautta, minulle valkeni, etten KOSKAAN ole halunnut olla uskomassa. En. En koskaan. En edes lapsena. Kukaan lapsi ei vapaaehtoisesti suostu vihaamaan itseään eli kieltämään itseä itseltään. Hän tekee sen ainoastaan siinä tilanteessa, ettei muuta mahdollisuutta ole, hylkäämisen pelossa. Ja sen seuraukset ovat hirvittävät: siitä syntyy ulkopuolisuuden tunne, tunne ettei kuulu joukkoon. Tunne ettei rakasteta eikä välitetä. Rakkaus ja välittäminen on ehdollistettu. Ei välttämättä ääneen sanottuna. Mutta lapsi aistii sen ja tekee mitä vain vanhempiensa toivomalla tavalla. Jopa luopuu itsestään. Siitä syystä, ettei häntä hylättäisi. Se miten se näkyy aikuisena on ripustautuminen; turvallisuuden ja hyväksynnän loputon hakeminen muista ihmisistä. Hyväksynnän hakeminen näkyy mitä merkillisimmällä tavalla; mm.työn, harrastusten ja ihmissuhteiden suorittamisena ja valtavana yrittämisenä. Se vaikuttaa jopa ammatinvalintaan. Se vaikuttaa jokaiseen hengenvetoon elämässä.
Ulkopuolisuuden tunne on vasta nyt väistymässä, jäämässä historiaan. Lähes kuuden vuoden jälkeen.
Sen tajuaminen, etten koskaan ole halunnut olla uskovainen, oli suunnaton helpotus. Se tietoisuus tuli niin syvältä, että tiesin olevani oikeassa. Sen jälkeen en ole asialla päätäni vaivannut.
Paljon olen sitä vastoin joutunut/saanut opetella. Ja se ei ole ollut helppoa. Vasta nyt koen pystyväni kirjoittamaan siitä ilman suurempia tunnekuohuja. Tai ehkä ne vapauttavimmat ovat vielä kuitenkin edessä. Ehkä vasta nyt olen valmis ne kohtaamaan. Oli vaikea uskoa, kun alkuaikoina eräs ammattiauttaja kertoi uskonnon trauman käsittelyn kestävän keskimäärin 5 vuotta. Oikeassa oli.
Mihin uskon tänä päivänä? Itseeni. Ennen kaikkea niihin viesteihin mitä sisältäni nousee. Raamattuun? Uskon sen olevan ihmisen kirjoittama kirja aikansa ihmisille. Hyvin vaikuttavan ihmisen kirjoittama, muuten se ei olisi säilynyt vuosituhansia. Helvettiin? En. Taivaaseen? En siinä muodossa kun se on opetettu. Mihin uskon? Uskon Elämään. Joissakin tilanteissa voisin laittaa yhtäläisyysmerkin Jumalan ja Elämän välille. En mielelläni käytä sanaa jumala. Minulla on niin traumaattiset kokemukset sen sanan hokemisesta. Elämä on se joka kantaa. Siihen voi aina luottaa, se nostaa, se kantaa ja välillä antaa täysillä turpaan. Siksi, että se on Elämä. Ihmisen tehtävä elämässä on mielestäni oppia tuntemaan itsensä ja siksi Elämä esittää haasteita useimmiten vaikeuksien muodossa. Se haastaa ihmisen selviytymään ja ainoa keino selviytyä on asioiden ja tunteiden kohtaaminen ja läpikäyminen. Itsetuntemus on niin iso haaste, että siihen ei ihmisikä riitä. Ehkä kuvaavimmin suhdettani uskoon, jumalaan, elämään (millä nimellä sitä nyt kukin haluaakin kutsua) kiteytyy vanhaan kansanlauluun jossa lauletaan: ”Nyt metsä kirkkoni olla saa”. Siinä on kaikki. Elämän kiertokulku näkyy luonnossa niin hyvin. On aika elää ja on aika kuolla. Ilman sen suurempaa dramatiikka. Siis ilman uskonto-hössötystä.
Olin keskikokoisen ry:n jäsen (noin 150-200 jäsentä). Tunsin sieltä paljon ihmisiä, nimeltäkin lähes kaikki. Olin tekemisissä heidän kanssaan pari kertaa viikossa. Olin pyhäkoulunopettaja, seurasäestäjä…kuuluin keittiöryhmään, enkä todellakaan epäillyt sitä, ettenkö olisi halunnut olla uskomassa. Siis minähän halusin. Minut oli OPETETTU haluamaan. Niin totaalisesti, etten kyseenalaistanut sitä. Ei ennen kuin oli pakko. Jos minun ns. uskonvanhurskautta olisi kyselty ja minun kanssani silloin keskusteltu kun olin ns. ”sydämestäni” uskomassa, ei olisi ollut epäilystäkään, etteikö minusta olisi sanottu, että tuosta ihmisestä jää todistus.
Ystäväksi jäi yksi ihminen. Tuttavaksi muutama. Pidän heihin satunnaisesti yhteyttä, samoin he minuun. Yksikään ihminen ei tullut "puhuttelemaan" minua ilmoitukseni jälkeen. Yksi ihminen soitti. Kolmelta sain sähköpostia, pari-kolme tekstiviestiä. Yksi kirje. Yhden kirjeen kirjoitin itse. Yksi perhe jäi ystäväksi toiselta paikkakunnalta. Siinä se.
Kuulun kirkkoon, enkä ole aikeissa erota vaikkei sillä sisällöllä ole minulle juurikaan merkitystä. Jokainen kansakunta tarvitsee mielestäni omat riittinsä, jossa vainajat haudataan ja avioliitot solmitaan. Lasten syntyminen ja kastaminen on tärkeä siirtymäriitti kohti alkavaa vanhemmuutta. Suomalaisessa yhteiskunnassa tätä riitti-virkaa hoitaa kirkko ja se käy minulle.