Keskustelu

Hakomaja.net

Tervetuloa, Vieras

AIHE: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 27.03.2012 12:30 #31


  • Viestejä:13 Vastaanotettu kiitos 7
  • kirsikka hahmo
  • kirsikka
  • POISSA
Tervehdys, Pajunkissa!

Tuttuja ovat ajatuksesi ja tuttu on tunne, kun joutuu pitämään tiedon sisällään. Omasta puolestani rohkaisen sinua kuuntelemaan itseäsi, olemaan rehellinen sekä itselle että muille.Ja toimia sitten, kun koet että sen aika on. Tsemppiä!
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 27.03.2012 14:56 #32

  • Kissa hahmo
  • Kissa
On niin tuttu tuo umpikujan tunne. Oman kokemuksen kautta sanoisin kuitenkin, että uskon ja uskonyhteisöön kuulumisen tulee perustua rehellisyyteen itselle ja muille. Ei puolella sydämellä jaksa elää, eikä voi, eikä sitä kukaan toivokaan - eivät yleensä myöskään VL-uskovaiset. Olin melko vasta samassa tilanteessa ja "päätöksen" tehtyäni huomasin, että elämä jatkuu. Mielestäni uskoaan ei voi kieltää, VL-oppiseen uskonkäsitykseen kuulumisen kylläkin. Ihminen uskoo tai ei ja viimeiset tapahtumat ovat Jumalan käsissä, eivät ihmisten.

Oma rakas puoliso kuuluu edelleen yhteisöön (vaikka ei kaikkia sen oppeja jaakaan), eikä se tuonut välillemme kuilua, vaikka ei hänelläkään kovin helppoa ole ollut. Ystävät ovat nielausten jälkeen kunnioittaneet sitä, että seurasin omaa tuntoani ja - jos uskaltaisin niin sanoa, sillä niin koen - Jumalan johdatusta. Olen myös itse pyrkinyt aktiivisesti kunnioittavani heidän vakaumustaan, vaikka en VL-seurakuntaoppia yms. oikeina pidäkään. Muutama ystävä pitää minua edelleen uskovaisena, sillä VL-yhteisöhän on, kuten kaikki tiedämme, moniääninen vaikkei sitä itse aina myönnäkään. Olen myös saanut parjatusta kansankirkostamme lohtua, uskomisen iloa ja vapautta.

Luottamusta ja siunausta elämäänne.
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 27.03.2012 20:23 #33


  • Viestejä:15 Vastaanotettu kiitos 4
  • 1rma hahmo
  • 1rma
  • POISSA
Tuttuja tunnelmia, Pajunkissa ja moni muu. Käyn seuroissa lähinnä sosiaalisen piristeen vuoksi ehkä pari, kolme kertaa vuodessa. Kaverit tietää suunnilleen, mitä ajattelen, eikä kukaan paheksu :side: Ne, jotka pahentuis, ei sitten liikaa kuulumisia tiedäkään :silly:

Itse en ole koskaan kokenut vl-oppia omakseni, eikä se ollut meidän kotonakaan koskaan ykkösjuttu. SRK:lla ei ole pahemmin ahdisteltu. Ennen kaikkea olen aina mahtunut huonosti äärimmäisen sosiaaliseen ja "ihanaan!" yhteisöön, tosin kovin pahasti minua ei ole siihen koskaan mukaan pakotettukaan. Ei siis kapinaa varsinaisesti, vaan omasta sisäisestä heräämisestä juontuvaa ärsyyntymistä kaavoihinsa kangistuneeseen elämäntapayhteisöön. Epäilen Jumalan olemassaoloa lähinnä seurapenkissä istuessani :blink:

Koen, kuten Kissa, Jumalan lähinnä kutsuneen minua pois seurapenkistä. Vielä en ihan tarkkaan tiedä, mihin, mutta tällä hetkellä elämä tuntuu aivan mukavalta. Ihmeellisesti monia hyviä asioita on tapahtunut vasta sen jälkeen, kun lakkasin yrittämästä sopeutua ry:n porukoihin. Lähinnä paine määrittää tarkasti oma "otsikkonsa" tulee ulkopuolelta. Itse en kykene näkemään elämää tai omaa sijaintiani kovin mustavalkoisesti, mutta tiedän kyllä, että joillekin sellainen on turvallista. Onnekseni olen törmännyt ihmisiin, jotka näkevät asioissa jopa enemmän kuin kaksi puolta. Ainakin tähän asti olen saanut sijaita juuri tässä näin.

Rakkaus ei koskaan kuole. Sitä yritän vakuutella itselleni joka kerta, kun mietin, pystynkö aiheuttamaan vanhemmilleni ja maailman suloisimmalle 5-vuotiaalle kummipojalle ison pettymyksen.
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 03.04.2012 18:20 #34


  • Viestejä:13 Vastaanotettu kiitos 7
  • kirsikka hahmo
  • kirsikka
  • POISSA
Vielä lisään mietintää edelliseen kirjoitukseeni.

Kun muistelen lapsuuttani, muistan ihan selvästi että "halusin" olla
uskomassa. Ja silti välillä olen tavoittanut sen rikkirevityn lapsen, joka
ei saanut olla oma itsensä. Miksi sitten tunsin, että halusin olla
uskomassa. En minä sitähalunnutkaan. En koskaan. Olen halunnut totella äitiä (ja isää, vaikka tässä yhtedessä sanon että nimenomaan äitiä) sen vuoksi että saisin
hyväksyntää. Minulla ei lapsena ollut argumentteja asialle. Ei ollut
sanoja, tämä opetus on väärin, tämä tuntuu pahalta. Äiti sanoi, että näin
on oikein ja minä uskoin äidin opetuksen. Tai halusin uskoa. Opettelin
uskomaan. Sitä minä olen halunnut. Hyväksyntää En uskoa. Tuntuu jotenkin
hassulta kirjoittaa samaa asiaa toiseen kertaan Tuossahan torstaina sen jo
kirjoitin. Minua on huijattu! Muistin ihan selvästi että
halusin olla uskomassa. Eikä se mennytkään niin. En halunnut, halusin
hyväksyntää. Ja uskominen oli sen ehtona.
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 27.04.2012 07:30 #35

Omasta lähtemisestä taitaa näillä kieppeillä alkaa olla vuosi, ja hämmentävää on se, miten heilahtelevia fiilikset tässä vaiheessa ovat. Suurimman osan ajasta tuntuu, että olen ihan tavallinen ihminen ihan tavallisine elämineni, ikään kuin ei mitään elämänkatsomuskriisiä olisi tapahtunutkaan. Tähän varmaan on huimasti auttanut se, että pääsin muuttamaan pois kotoa aika pian eroni jälkeen (olen kohta 17 ja lukiossa toisella paikkakunnalla).

Sitten joskus tulee näitä kummallisia notkahduksia, joilla on paljon enemmän tekemistä nimenomaan perheen hyväksynnän kuin minkään muiden asioiden kanssa. Tänään juuri soitin äidille ja tulin puhelimessa lipsauttaneeksi "herranjumala". Puhelun jälkeen romahdin sängylle tärisemään ja itkemään, ahdisti niin tuollainen "maallistumisen" osoitus jonka olin tullut äidille antaneeksi. Jotenkin tuntuu, että on ehkä kehittänyt itselleen pakkomielteen osoittaa pärjäävänsä elämässä yhtä hyvin ja paremminkin nyt ilman vl-yhteisöä ja -uskoa, ihan tuollaisia pikkuasioita, tapoja ja tottumuksia myöten. Ei sais tulla virheitä.

Säikähdytti tuo oma reaktio. Vähän väliä sitä joutuu tajuamaan, etten ehkä sit olekaan niin ehjä ja "selväpäinen" kuin tahtoisin.
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 27.04.2012 15:56 #36


  • Viestejä:24 Vastaanotettu kiitos 1
  • peppilotta hahmo
  • peppilotta
  • POISSA
Selväpäisyydestäni minä en kyllä tiedä, mutta samoja tuntemuksia on vielä yli 20 vuoden irtioton jälkeenkin. Kun huomaa varovansa puheitaan puhuessaan anopille ja muille vl-sukulaisille. Voitteko tosiaan uskoa - yli 20 ns.maailmassaolovuoden jälkeenkin! Minä lähdin vl maailmasta, mutta se ei lähtenytkään niin helpolla minusta.
Koen olevani tavallinen kristitty, uskovani nyt jopa syvemmin kuin silloin ennen. Ei ns. maailmassa ole mitään pahaa, suurin osa ihmisistä on ihan tavallisia rehellisiä ja lakia kunnioittavia kansalaisia. Kirkossa käydään ja Jumalaan uskotaan. Mikään lahko ei voi mielestäni julistaa omistavansa ainoan oikean tavan uskoa. Ja lapsilukukin on jokaisen parin oma asia.
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 28.04.2012 14:53 #37

  • Emil hahmo
  • Emil
peppilotta kirjoitti:
...samoja tuntemuksia on vielä yli 20 vuoden irtioton jälkeenkin. Kun huomaa varovansa puheitaan puhuessaan anopille ja muille vl-sukulaisille. Voitteko tosiaan uskoa - yli 20 ns.maailmassaolovuoden jälkeenkin! Minä lähdin vl maailmasta, mutta se ei lähtenytkään niin helpolla minusta.
Voin todeta että täällä on samoja oireita nähtävillä. Joskus ollaan perheen kesken mietitty sitä että miltä heitä oikein sordiino-puheellaan suojelee. Mutta kun ei halua ehdoin tahdoin loukata heitä - vaikka he kylläkään eivät sääli loukata tännepäin.
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 28.04.2012 17:56 #38


  • Viestejä:620 Vastaanotettu kiitos 44
  • Elämä kantaa kuin ilma siipien alla
  • TeeL hahmo
  • TeeL
  • POISSA
Kirsikka kirjoittelit mielestäni hienosti
Kun muistelen lapsuuttani, muistan ihan selvästi että "halusin" olla
uskomassa. Ja silti välillä olen tavoittanut sen rikkirevityn lapsen, joka
ei saanut olla oma itsensä. Miksi sitten tunsin, että halusin olla
uskomassa. En minä sitähalunnutkaan. En koskaan. Olen halunnut totella äitiä (ja isää, vaikka tässä yhtedessä sanon että nimenomaan äitiä) sen vuoksi että saisin
hyväksyntää.
Tämä aihe liippaa läheltä sitä, mitä olen viime päivinä itsekin paljon mietiskellyt ja tunnetasolla kokenut. Mietin, laitanko uuden avauksen otsikolla: Olitko toivottu lapsi?

Kun olen tietoisesti pohdiskellut teemaa, mitä ihmiselle merkitsee, onko hän ollut toivottu, vai esim. pakollinen herran lahja, niin omalta osaltani tunteet ovat olleet raskaat. Lapsi kokee, kuulee ja näkee esim. äidin ilmeistä, kosketuksesta ja puheesta, onko hän toivottu, vai toivooko äiti vaikkapa väsymyksessään ja epätoivossaan lapsen kuolemaa. Näillä peruskokemuksilla on hyvin valtava vaikutus oman kokemukseni mukaan mm. ihmisen minäkuvaan, itsetuntoon, mielialaan, sosiaalisiin suhteisiin ja oikeastaan kaikkeen elämään liittyvään.

Minun tämänhetkisen käsityksen mukaan mitään ei syntyvä ihminen mahda korteille, jotka siinä tilanteessa jaetaan. Elämän kuluessa ja mahdollisesti parempiakin kokemuksia löytäessään ihminen saa samalla pakkaansa uusia kortteja, joilla voi jo paremmin ja mukavammin ruveta pärjäämään tässä elämä-nimisellä pelilaudalla.


Omia kokemuksia yhteiseksi hyödyksi. Toisten kokemuksia omaksi hyödyksi.
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 21.05.2012 19:05 #39


  • Viestejä:13 Vastaanotettu kiitos 7
  • kirsikka hahmo
  • kirsikka
  • POISSA
Totta joka sana! Aina ei tarvita edes tunnetta siitä onko ollut toivottu vai ei. Hylkäämisen kokemus voi tulla myös siitä, että ei tule nähdyksi. Ei semmoisena kuin lapsi itse haluaa olla. Vanhemmat "kasvattavat" lapsen sellaisten rituaalien, asenteiden ja arovjen mukaan (=lue vanhollislestadiolaisuus), jotka eivät ole ihmisarvolle sopivia. Silloin lapsi tulee hylätyksi, koska häntä ei nähdä omana itsenään, vaan hänestä tehdään uskonnon tuote. Lapsi joutuu hylkäämisen pelossa hylkäämään itsensä. Ja sillä on valtava vaikutus koko elämään ja siitä traumasta toipumiseen menee kauan.
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.

Vs: Pakokauhu vl-yhteisöstä eroamisen jälkeen 22.06.2012 21:57 #40

  • ilma hahmo
  • ilma
Täällä on yksi pakokauhua tunteva, vasta vl-yhteisöstä lähtenyt ihminen. Vaikka ratkaisua haudoin kauan, silti tunteet loiskuvat miten sattuu. Olo on välillä huumaavan onnellinen ja kohta tunnenkin järkyttävää ahdistusta. Jonain hetkenä iloitsen, kuinka tässä maailmassa on ees joitakin, jotka ymmärtävät minua ja sitä, mitä käyn lävitse (ex-vl kaverit, tämä hakomaja on myös ihana vertaistuki teksteineen) ja kohta selkärangasta asti kumpuaa ajatus, että eihän maailman kuulu kiittää minua (ts. olla samaa mieltä kanssani). :) Olo on kuin hylkiöllä, kakkosluokan kansalaisella. Oon se, joka heitti uskon viemäriin. Turha on selitellä, että kyllä uskon edelleen, jopa vahvemmin kuin ennen. Jumala on ihan tuossa lähellä, ennen välissä oli kaikki väsyttävä "minun täytyy haluta"- lainpykälät. Uskoani tosin horjuttaa se, kun ympärillä ihmiset sanovat minun olevan menossa nyt helvettiin. Kuulemma on mukavaa että uskon Jumalaan, mutta olis niin kiva nähdä mua kuoleman jälkeenkin. :) Joskus ahdistaa ja pelottaa niin, että voin pahoin ja tunnen tukehtuvani. Välillä miettii, että voiko noin pimeitä ihmisiä ollakaan ja sitten alkaakin ahdistaa kun ajattelee, että mitä jos nuo onkin oikeassa. Huhheijaa. Kovaa hommaa.
Käyttäjät eivät voi enää kirjoittaa viestejä.
Sivu luotiin ajassa: 0.444 sekuntia